Mutta Agnesilla ei näyttänyt olevan halua siihen. Hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"En ole teidän enkä kirkon tytär. Paitsi tämän kartanon hoitajaa ei ole kuin yksi ainoa, jota sanon isäkseni."
"Herra", sanoi Hannu nopeasti, koskettaen inkvisiittorin käsivartta, "pyydän teitä, älkää viivyttäkö meitä kauvempaa. Tämä nuori tyttö on saanut päähänsä joitakin kirottuja harhauskoisia ajatuksia ja palauttaakseni hänet näiltä harhateiltä, aijoin tänä iltana puhella hänen kanssaan. Lähtekäämme pois ja minä panen alttiiksi Kerj — sieluni siitä, että Kirkko vielä hänestä saa yhtä kuuliaisen ja hurskaan lapsen kuin minä itsekin olen."
"Kyllin jo tuollaisia kujeita, Yonker Galama!" sanoi vieras ankarasti ja katseli tarkasti valepukuista munkkia kasvoihin, "älkää enää saastuttako pyhää pukua, jota kannatte. Tunnemme sekä teidät, että teidän aikeenne niin hyvin, etteivät ne tarvitse tarkempaa selitystä. Sotamiehet, sitokaa tuo hurskas isä, mutta varokaa, ettei hänellä ole aseita yhtä liukkaita ja viekkaita kuin hän itse on. Ja viekäämme kauniisti tämä karitsa täältä. Me saatamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa hänellä on hyvä tilaisuus kääntyä, jos kirottu harhausko todella on häneen juurtunut."
Hannu seisoi hetken aikaa ällistyneenä ja tarkka katselija olisi havainnut, että hänen muotonsa muuttui. Ensi työkseen hän tarttui tikariinsa, mutta huomattuaan, ettei tuosta olisi mitään apua, pani hän kätensä ristiin rinnalleen ja lausui:
"Ottakaa minut! Olen rauhan mies, enkä sodan. Fiat voluntas tua!"
(Tapahtukoon Sinun tahtosi.)
Sotamiehet astuivat Hannua kohden, tapparat tanassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut yhtä monta kättä ja asetta kuin heillä. Samalla ilmoitti kapteeni, että Agnes oli hänen vankinsa. Sotamiehet piirittivät molemmat ja joukko aikoi juuri lähteä liikkeelle ja jättää huoneen, kun ulkoapäin kuuluva melu kiinnitti kaikkien huomion.
Vlossertin ääni, joka kuului kovalta ja kiivaalta, käski vartian sillä ovella, josta molemmat vangitut olivat tulleet kammioon, avata ja laskea hänet sisään. Vartia kuului ensin kieltävän, mutta kohta jälkeen lensi ovi auki ja kartanonhoitaja syöksi sisään, punaisena viinistä ja kovin kiihtyneenä. Mutta kun hän näki edessään joukon, tyttärensä senaikuisissa kirjavissa vaatteissa, ja sotamiesten välkkyvät miekat hänen ympärillään, munkin, jonka kädet olivat köytetyt selän taa ja ennen kaikkea pienen inkvisiittorin, jonka hän aivan hyvin tunsi, horjahti hän taaksepäin ja etsi tukea ovenpielestä.
"Mitä! herjetkää, herra inkvisiittori!" huusi hän vapisevalla äänellä. "Onko siis totta, että te viette pois minun Agnesini? Agnes! Agnes! Tähänkö siis on jouduttu? Oi Jumalan pyhä äiti!"
Ja vilpittömän surun vallassa peitti hän kasvonsa käsillään. Hänen mielensä tyyntyi kuitenkin heti ja kääntyen inkvisiittoriin, joka katseli häntä tiukasti, lausui hän nuhtelevalla, vaikka nöyrällä äänellä: