"Jos hän kerran joutuu käsiimme ja näkee sisarensa ja lemmittynsä silmäinsä edessä, saamme tiedon hänen salaisuudestaan ennen viikon kuluttua. Ja Agnes" — jatkoi hän — "joka on niin nuori, niin kaunis, niin uljas, niin puhdas, kuka olisi luullut, että hänestäkin tuli häijyläisen lapsi? Meidän täytyy koettaa pelastaa niin kallis helmi ikuisesta perikadosta."

XIV

Eläköön Geusit!

Watermaelin tie kulki Brüsselistä suuren Soigné-metsän etureunaa myöten, kääntyi siitä pohjoiseen päin Senne-joen haaran poikki ja yhtyi Gentin valtatiehen. Näihin aikoihin se oli likainen, ränsistynyt ja sangen ikävä tie, jota tuskin muut käyttivät kuin ne, joilla oli asiaa etäisiin metsäkyliin sen varrella. Osaksi se suikerteli metsän läpi, jonka varjoissa illan hämärä vallitsi keskipäivälläkin. Toinen osa kävi pitkin nevaa ja savimaata, missä se sateisilla ilmoilla muuttui lokalammikoksi. Kasvoipa sen vieressä paikoittain lyhyttä viidakkoakin, joka ei missään ollut neljää jalkaa korkeampaa; mutta voi sitä matkamiestä, joka ei tietänyt näitten paikkojen petollisuudesta! Usein sattui niin, että varomaton metsästäjä tai kokematon kulkija, nähdessään liikkeelle hypähtävän jäniksen tai jotakin muuta houkuttelevaa, uskalsi astua pensastoon, joka vihantana rehoitti hänen edessään, ja hukkui äkkiarvaamatta sen kuiluihin. Suo, niin vetelä ja viekas, kuin ikinä suo voi olla, hyllyi pensaitten alla. Polkuja oli kyllä, joita pitkin pääsi turvallisesti kulkemaan, mutta askelkin vain syrjälle — ja armoton, mutainen syvyys nieli kurjan kulkijan ijäksi päiviksi.

Ei kukaan osannut selittää, minkätähden tie oli tällaista. Taikauskoinen rahvas kammoksui näitä paikkoja ja pysyi niistä erillään, koska se luuli, että jokin häijy haltija, kenties paholainen itse mekasteli siellä. Olipa monella se varma usko, että sieltä kävi tie Manalaan, ja kun sinisiä liekkejä usein nähtiin liehuvan näillä paikoilla, kasvoi tuo usko siitä vielä vahvemmaksi. "Hornan suu" — siksi rahvas nimitti tätä paikkaa — pelotti melkein jokaista ihmistä eikä kukaan kuitenkaan voinut osoittaa sen oikeata paikkaa. Se, jolla kenties oli paremmat tiedot asiasta, salasi ajatuksensa peljäten, että häntä pidettäisiin pakanana, joka rohkeni vastustaa näin yleistä uskoa.

Vähän matkaa siitä paikasta, missä metsän solakat puut loppuivat ja matala viidakko alkoi, kasvoi kaksi tammea, yksi kummallakin puolen tietä, jotka noin sata vuotta erikseen kasvettuaan olivat päättäneet viettää loput elämäänsä yhdessä. He ojensivat tuuheat käsivartensa tien yli ja syleilivät toisiaan, milloinkaan enää eroamatta. Holvikaarta, joka näin oli muodostunut tien yli, piti kansa maanalaisen pimentolan porttina ja tätä paikkaa kartettiin ja kammottiin luonnollisesti tästä syystä niin paljon kuin suinkin oli mahdollista.

Kaksi miestä seisoi toisen tammen runkoon nojautuen, siten ettei heitä voinut nähdä tieltä päin. Molemmilla oli kierteleväin Geusein tavallinen asu, rintahaarniska, kohohousut ja huopahattu. Kupeella oli miekka, vyössä pistoolipari ja nuoremmalla vielä sen lisäksi pitkä puukko.

"En käsitä, miksi he tulevat juuri tätä tietä", sanoi Galama, sillä hän oli nuorempi heistä.

Hän oli hyvin vaalea ja hänen kasvoistaan näki, että jokin asia häntä pelotti. Hän seisoi selkä vasten puuta ja kädet ristissä rinnalla.

"Vakuutan teille, Yonker", sanoi hänen toverinsa, joka ei ollut kukaan muu kuin tuttavamme Block, "että kuulin heidän puhuvan tästä tiestä. Olin viereisessä kammiossa oven takana, joka ei ollut lukossa ja jota sotamies vartioi. Olin nukkuvinani ja kuulin selvästi pienen inkvisiittorin sanovan, että koska herttuan armeija sinä ja seuraavana päivänä marssi Frieslantiin päin, heidän ei sopinut matkustaa Gentin valtatietä, jonka ratsurykmentit, kanuunat ja tavarakuormat tukkivat aivan umpeen, ja onhan tämä tie, kuten tiedätte, yhtä hyvä ja lyhyt kuin valtamaantiekin."