Mutta vaikka hän niinkin hiljaa oli lausunut tuon sanan, oli Hannu sen kuitenkin kuullut.
"Ahaa!" huusi tämä riemuissaan, "vai vihdoin siis? Tuossa saat vihdoin!"
Ja jesuiitta kellistyi vinkeästä korvapuustista taintuneena maahan. Nyt nosti Hannu Agnesin syliinsä kuin pienen lapsen. Tällä hetkellä ilmestyi tien mutkasta parvi ratsumiehiä; kun he huomasivat Kerjäläiset, päästivät he ilohuudon ja iskivät kannuksensa hevosten kylkeen. Kerjäläiset aikoivat hajota joka taholle, kun Hannu lausui ääneensä:
"Tulkaa perässäni Hornan suuhun, ja pitäkää huolta Yonkerista.
Eläköön Geusit!"
Tämä oli sana paikallaan, sillä ratsuväki tulla tömisti jo täyttä laukkaa. Hannu juoksi Kerjäläiset kintereillään; Galama nojautui Hagendorpiin. Muutamilla askeleilla pääsivät he suolle, samalla kun toinen ratsumiesjoukko vastakkaiselta taholta ryntäsi tielle. Hannu pujahti pensaisiin ja pakeni polkua pitkin, jonka hän aivan hyvin tunsi. Siinä oli tuskin tilaa yhdelle, mutta Kerjäläiset seurasivat peräkkäin Hannua, joka juoksi vinhaa vauhtia eteenpäin ja kuulivat kumarruksissaan, kuinka kuulat vinkuivat heidän päittensä ylitse.
"Tänne he eivät voi seurata meitä", sanoi Hannu nauraen. "Kas, kuinka he hyppivät!"
Kerjäläiset katsoivat taaksensa ja näkivät kauheita seikkoja. Kun rakuunat huomasivat vihollisensa katoavan matalaan viidakkoon, päästivät he riemuhuutoja, koska he nyt varmaan luulivat saavansa nämä kiinni. Harvat heistä tiesivät, kuinka vaarallinen maan pohja oli, ja näitten varoituksia ei kukaan ottanut kuullakseen. Molemmat joukot hyökkäsivät melkein yhtaikaa pensastoon ja kohta sen jälkeen kaikui ilmassa parkunaa, kirouksia, avunhuutoja ja katkonaisia rukouksia. Joka silmänräpäys nähtiin joku pää vajoavan, joku kypärä tai käsi katoavan. Ne, jotka jäivät jälkeen, katselivat vihoissaan ja surullisina toveriensa maineetonta kuolemaa, ja heidän raivonsa yltyi vain, kun vähän matkan päässä kohosi huopahattu miekan nenässä pensasten yli ja huuto: "Eläköön Geusit! Eläköön Yonker Vilhelm!" kajahti tyynessä ilta-ilmassa.
XV
Kuoleman kielissä.
Haavoitettu Yonker oli vaivoin jaksanut ontuen käydä Hannun perässä ja tuskin he olivat päässeet erääseen jotenkin turvalliseen paikkaan, kun hän uupuneena vaipui maahan ollen menehtymäisillään. Vaivaloinen pako suon poikki ja siitä seuraava voimien ponnistus sekä viime päivien kokemukset ja kohtalot olivat hyvin haitallisesti vaikuttaneet hänen terveyteensä. Kuula, joka oli vioittanut hänen polvensa, uhkasi muiden seikkojen lisäksi tehdä hänestä lopun.