Kerjäläissoturit: Historiallinen romaani

by J. B. de Liefde

Näytti kuitenkin siltä, kuin olisivat toisaalta lääkäri leikkauksineen, pistoineen ja suonen avauksineen, toisaalta luonto toimineet yksissä neuvoin lähettääkseen sairaan viimeiseen lepokammioon; sillä tämä vaipui pian sellaiseen tilaan, ettei hän tiennyt tästä maailmasta mitään. Joka kerta kun lääkäri astui hänen vuoteensa viereen ja katseli vaaleaa, laihtunutta nuorukaista, pudisti hän miettiväisesti päätään, ja niistä latinaisista lauseista päättäen, joita hän viisaan näköisenä lateli, näytti siltä kuin tauti joka kerta olisi muuttanut luontoaan. Ja eräänä päivänä, noin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Karel oli tuotu taloon, ilmoitti lääkäri matalalla äänellä paroonittarelle, että olisi paras lähettää noutamaan pappia, koska muka nuorukaisen viimeinen hetki oli tulossa.

Nyt vasta alkoi paroonitar käsittää tilansa vaaran ja kurjuuden. Lääkäri, joka oli vanha mies, jonkinlainen epäilijä ja tämän lisäksi salainen isänmaallisen asian ystävä, oli vakavasti luvannut, ettei hän kenellekkään kertoisi, että Karel Galama, tuo henkipattoinen kapinoitsija, oleskeli talossa, ja tämän puheensa oli hän uskollisesti pitänyt. Mutta kun hän nyt neuvoi hankkimaan pappia, alkoi pelko ja epäilys vaivata äidin mieltä. Pari kolme kertaa oli pojan täällä ollessa paroonittaren rippi-isä käynyt talossa, mutta hän ei ollut nähnyt kumpaakaan, ei Karelia eikä Agnesia. Mutta nyt oli äidin ainoa poika, kenties ainoa lapsi — sillä koska Marialta ei ollut mitään tietoja tullut, oli melkein varma, että hän oli joutunut inkvisitsionin käsiin — haudan partaalla ja nyt tuli äidin mieleen kysymys, saisiko hän antaa poikansa kuolla ilman viimeistä voitelua ja näin joutua ikuiseen perikatoon. Toiselta puolen uhkasi aivan ilmeisesti vaara ja vaino niin häntä itseään ja Agnesia kuin hänen poikaansakin. Hän ajatteli, kuinka pappi vimmastuisi kuullessaan, että Karel Galamaa hänen tietämättään oli talletettu talossa neljätoista päivää; ristiriitaisten ajatustensa vallassa vaipui äiti raukka makuukamarissaan ristiinnaulitun kuvan eteen polvilleen sydämen tuskassa, jota on mahdoton kuvata.

Agnes huomasi tämän taistelun ja hänkin etsi turvaa rukouksesta. Harras ystävyys oli syntynyt molempain naisten välillä, ja mikäli he oppivat toinen toistaan tuntemaan, sikäli rakastivat he yhä enemmän toisiaan, eikä paroonitar voinut muuta kuin iloita siitä, että Karel oli aikonut Agnesia vaimokseen, jonka asian hän jo aikaa sitten oli saanut tietoonsa. Sentähden Agnes sitä hartaammin rukoili Jumalaa, ettei hänen tätinsä ryhtyisi mihinkään turhaan ja vaaralliseen toimeen ja että hänen nuortensa esine jälleen saisi terveytensä. Hänen rukouksensa kuultiin, sillä seuraavana aamuna, kun paroonitar vielä oli epäilyksen vallassa, avasi Karel silmänsä ja pyysi jotakin syötävää, ja kaikki huolet, epäilykset ja pelot haihtuivat. Nyt havaittiin, että se mitä lääkäri oli luullut ikuisen levon aluksi, oli terveellinen uni, josta seurasi sangen suuri parannus sairaan tilassa.

Näille kolmelle ihmiselle koitti nyt onnellinen aika ja heidän ainoa huolensa oli se, etteivät he tietäneet mitään Marian kohtalosta. Hannu, jota ei talossa tarvittu, oli vapaaehtoisesti tarjoutunut laivurin apulaiseksi joksikin aikaa ja oli siinä toimessa käynyt useamman kerran Brüsselissä, mutta hänen ei onnistunut saada kuin hyvin niukkoja tietoja Galaman sisaresta, koska Kerjäläiset olivat räjähyttäneet Rookeryn ilmaan ja peräytyneet Dirkin linnaan.

Kun Karel alkoi vaurastua ja enemmän kiinnittää mieltänsä häntä ympäröiviin seikkoihin, toivat naiset ompeluvehkeensä ja rukkinsa hänen huoneeseensa ja koettivat juttelemalla ja lukemalla hauskuuttaa hänen aikaansa. Tästä pitäen alkaa, kuten hän itse sittemmin tunnusti, suuri muutos hänen mielessään. Heidän keskustelunsa aineena oli usein uskon asiat. Karel, joka yliopistossa oli lukenut paljon sellaista, jota maallikon ei muuten ollut lupa lukea, alkoi nyt, kun hän ei voinut muutakaan tehdä, miettiä mitä hän oli lukenut sekä mitä Agnes ennen oli koettanut osoittaa hänelle todeksi. Vihdoin kun hän eräänä iltana sai kuulla, että paroonitar oli ollut vähällä tuottaa papin, oli hän tehnyt päätöksensä. Asian laita oli näin.

Oli kaunis kesä-ilta heinäkuun loppupuolella. Karel makasi vuoteellaan. Hänen äitinsä ja Agnes istuivat työskennellen hänen huoneessaan, josta he voivat nähdä kaupungin vallit ja kaukaa Maas-virran, jonka välkkyvällä pinnalla auringon säteet kirkkaasti kimaltelivat. Kun sairas oli vaipunut makeaan uneen, puhelivat naiset matalalla äänellä.

"Jumalan kiitos", sanoi paroonitar, "olikin aivan niin kuin sinä sanoit, Agnes; me saimme hänet takaisin kuoleman kidasta".

"En milloinkaan unohda sitä yötä", sanoi Agnes, "sitä torstai-yötä, jolloin luulimme kaiken toivon menneeksi. Se oli hirmuisin hetki elämässäni. Hän makasi aivan kuin ruumis! En luullut enää milloinkaan näkeväni häntä hengissä."

"En minäkään", sanoi paroonitar, "ja suurin tuskani oli, etten tiennyt, kuolisiko hän ainoan autuuttavan kirkkomme helmassa."

Agnes ei vastannut mitään, ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut sanoja, mutta hän ei tahtonut häiritä nukkuvan unta. Muuten olivat molemmat naiset kuin sisällisen äänen käskystä tähän saakka karttaneet uskonnollisia keskusteluita. Paroonitar tiesi aivan hyvin, että Agnes oli kääntynyt uuteen uskoon, ja hän oli siitä pahoillaan, varsinkin kun hän hellästi rakasti tyttöä. Hänen täytyi pitää häntä kadotuksen lapsena, ja vaikka hänen lempivä sydämensä ei tahtonut suostua näin kamalaan tuomioon, oli hän kuitenkin niin harras kirkkonsa tunnustaja, ettei hän uskaltanut asettaa inhimillisiä tunteitaan tämän opinkappaleitten edelle. Mutta hän ei tahtonut pappien tavalla palauttaa eksynyttä oikealle tielle. Hän kammosi vainoa ja julmuutta sydämensä pohjasta. Hän toivoi saavansa Agnesin taivutetuksi ystävällisellä puheella ja kehoituksilla. Mutta koska hän tiesi, että toinen ei helpolla luopunut siitä, mitä hän katsoi oikeaksi, hän ei suoraan kajonnut tämän mielipiteisiin, vaan antoi ainoastaan tavan takaa jonkun viittauksen taikka lausui jonkun vakavan muistutuksen, jonka hän toivoi Pyhän Neitsyen avulla tunkevan harhaan joutuneen tyttöraukan sydämeen.