Agnes huomasi hyvin tätinsä tarkoituksen ja käsitti täydelleen hänen sotatapansa. Hän kartti riitaa, josta ei olisi syntynyt kuin paljasta pahaa niinä surunpäivinä, jolloin Galaman tauti oli kovimmillaan; senvuoksi hän ei vastannut mitään tätinsä viittauksiin eikä ollut niitä edes huomaavinaan. Mutta nyt hänellä ei enää ollut syytä sellaiseen menettelytapaan; hän teki mielestään väkivaltaa omalletunnolleen, jos hän jätti pimeyteen tätinsä, jonka hän näki vaeltavan samaa tietä, jota hän itse oli kauhulla paennut. Kun hänellä siis oli tällaiset syyt lausua mielipiteensä, sanoi hän ystävällisellä äänellä:
"Ja minun suurin tuskani oli, etten tiennyt, nukkuisiko hän Jeesuksen syliin."
"Kuinka? Niin, niiksi ei", vastasi paroonitar; "mutta kirkko se on, joka johtaa köyhät syntiset Jeesuksen armosyliin; eikö niin?"
"Aivan totta", sanoi Agnes, "ja toivoakseni olemme yhtä mieltä siinä, että jokainen, ken uskoo Jeesukseen, on kirkon jäsen".
"Niin kyllä", sanoi paroonitar, "mutta selitä sanasi. Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan sitä, että joka uskoo Jeesukseen, hänellä on oikeus ja valta, vieläpä velvollisuuskin saattaa uskottoman ystävänsä sielu Jeesuksen huomaan, rukoilla häneltä apua tuolle kurjalle sielulle, selittää hänelle hänen onneton tilansa ja kuvata Jeesuksen suurta armoa — ja tällä tavalla hän todellakin vie, syntisraukan Vapahtajan armosyliin. Ja kun hän näin tekee, voi sanoa, että kirkko on tehnyt sen hänen kauttaan, koska hän uskovaisena on kirkon jäsen."
"Niin", sanoi paroonitar, "ajatuksesi on hyvä ja se on aivan oikein eräässä suhteessa, mutta asiaa voidaan katsoa toiseltakin puolelta. Kristus on määrännyt kirkon papit päästämään meitä synneistämme ja ettei hän huoli meitä lapsikseen, ellemme tule niitten kautta, jotka hän on säätänyt. Senpä vuoksi olisin niin hartaasti tahtonut pappia armaan Karelimme tautivuoteelle silloin, kun me odotimme tuota kovan onnen iskua."
Tällä hetkellä kuului vuoteesta liikettä. Hartaassa keskustelussaan olivat naiset vähitellen korottaneet äänensä, kunnes sairas heräsi ja sai kuulla jokaisen sanan. Molemmat naiset suuntasivat samalla kertaa silmänsä häneen; hän oli kohoutunut käsivarsiensa varaan ja katseli heitä tarkasti.
"Kuinka! Onko todella ollut puhetta papin tuottamisesta?" kysyi hän ivallisella hymyllä. "Kuinka te sellaista ajattelette, äiti? Minä kiitän Jumalaa, ettei minun tarvitse uskoa sieluani heidän käsiinsä."
"Ei, Karel, emme ole tuoneet pappia sinun vuoteesi ääreen", vastasi paroonitar. "Se olisi ollut liian rohkeata; mutta minä toivon, että Herra suo paremman ajan meille koittaa, jolloin voit polvistua rippi-tuolille ja saada Herran palvelijoilta syntisi anteeksi joutumatta hengenvaaraan."