"Oi, jos kaikki ne ihmiset, jotka nyt ovat aseissa paavia ja inkvisitsionia vastaan, huomaisivat sen totuuden!" sanoi Agnes, "niinkuin uskon, että prinssi sen huomaa; olen varma siitä, että sotajoukkojen Jumala antaisi meille pikaisen voiton. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallaan pelkään minä, että armas isänmaamme saa pitkät ajat valua veressä ja kyyneleissä, siitä syystä, että niin moni taistelee saaliin himosta, luottaa omiin voimiinsa eikä solmi liittoa Jumalan kanssa."
"Minä uskon, että puhut totta", sanoi Galama, "mutta meidän täytyy joukkomme jatkoksi käyttää sellaistakin väkeä, vaikkei se taistele oikealla perustuksella. Sitä ei käy auttaminen. Toivon kuitenkin, että Jumala huonojenkin aseitten kautta kukistaa vääryyden vallan, niin että ne, jotka rakastavat häntä hengessä ja totuudessa, pääsevät hädästä vapaiksi. Minun täytyy tunnustaa, että minua suuresti pelottaa palata Kerjäläisten seuraan. Heidän juttunsa eivät koskaan miellyttäneet minua."
Paroonitar tuli huoneeseen ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle. Mutta ne sanat, jotka olivat lausutut, painuivat syvälle Karelin sydämeen ja tuottivat hedelmän aikanaan.
XVII
Surullinen juttu.
Eräänä aamuna, kun paroonitar ja Agnes istuivat sairasvuoteen vieressä, kolkutettiin ovelle ja sen takaa kuului karkea miehenääni. Ovi aukeni ja kummastuneen seuran eteen ilmestyi vanhan tuttavamme Hannun tukeva vartalo ja hymyilevät kasvot. Hänellä oli senaikuisen palvelijan tavallinen puku: lyhyt takki, mustaverkaiset roimahousut, eikä mitään kaulaliinaa tai muuta koristetta. Tavallisesti käyttivät aateliston palvelijat ja samoin niitten, joilla siihen oli oikeus, herrainsa liveriä, ja silloin olivat heidän takkinsa napit koristetut huonekunnan vaakunalla.
Ihmeekseen näkivät Galama ja hänen äitinsä, että Hannulla taas oli vanha pukunsa, jota hän käytti, kun hän palveli Karelia Löxvenin yliopistossa, mutta jonka hän sittemmin oli heittänyt, kun hän vaihtoi verkatakkinsa haarniskaan. Hän astui sisään jokin käärö kainalossa, jonka hän pani nurkkaan, heti kun hän huomasi naiset; hän ei nähtävästi odottanut heitä täällä tapaavansa.
Galama tervehti palvelijaansa sangen sydämellisellä tavalla, jota ei sovi kummeksia, kun muistamme, että hän ei ollut tavannut häntä senjälkeen, kun taisteltiin tammiportin tienoilla. Nyt näki hän ilolla uskollisen toverinsa ja ojensi kätensä hänelle. Mutta Hannu oli aina kehunut kohteliasta käytöstapaansa ja ennenkuin hän tarttui Galaman käteen, teki hän syvän kumarruksen naisille. Paroonitar vastasi nyökäyttämällä ystävällisesti ja vakavasti päätään, mutta Agnes, joka ei voinut olla niin kylmäkiskoinen vankeustoverille, antoi hänelle kättä. Sitten kääntyi Hannu vanhan palvelijan vakavuudella Galamaan ja sanoi:
"Hyvää huomenta, parooni! Milloinka aijotte pukea päällenne?"
Tuon puheen hullunkurisuus, se kun oli lausuttu sellaiselle, joka tuskin kykeni istumaan, pani kaikki kolme nauramaan.