"En luule, Hannu, että puen päälleni vielä kuukauden aikaan. Sinä näet, kuinka laiha olen. Totta puhuen, luulen tuskin löytäväni vaatteita, jotka sopivat minulle. Mutta mitä minun ulkomuotoni on menettänyt, sen sinä olet hyötynyt, sillä sinä näytät lihavammalta kuin milloinkaan ennen. Mitä olet sinä koko tämän ajan puuhannut? Sillä olen kuullut, että olen sangen kauan sairastanut."
"Katsokaa parooni", sanoi Hannu, "olen jonkun aikaa ollut laivurina. Minä voin vakuuttaa teille, ettei se ole mikään huono ammatti. Se on minua suuresti miellyttänyt."
"Näyttää siltä, kuin olisin ylentynyt silmissäsi", jatkoi Galama, "ennen olin vain Yonker".
"Noh", sanoi Hannu, päätänsä pudistaen, kuten se joka tietää tärkeän asian, "ette siis tiedä vielä? Te olette nykyään huonekuntanne pää. Te olette nyt parooni, koska isä raukkanne on kuollut."
Karel naurahti, sillä hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut eikä
Hannu ollut koskaan ennen muistanut antaa hänelle tätä nimitystä.
"Siitä kiinni pitäen olen minä jo kauan aikaa ollut parooni."
"Niin kyllä", vastasi Hannu verkkaan, "mutta niin kauan kuin setänne vielä elivät eikä teillä ollut paljon rahaa, ajattelin minä, ettei Yonker soisi niin ylpeältä kuin parooni. Mutta nyt saatte periä kaikki tilukset ja se on jotakin."
Ja hän lisäsi tähän selitykseen soveliaan viittauksen, mutta Karel pudisti päätänsä ja arveli:
"Sinä erehdyt, Hannu. Vielä elää Frieslannissa minun vanhin setäni Igo Galama ja hänen poikansa. Ja paitsi sitä tiedät kai, että kaikki meidän tiluksemme on otettu takavarikkoon."
"Kas, eihän se tee mitään. Me saamme ne kyllä pian takaisin", huomautti Hannu, ikäänkuin olisi ollut koko armeija takanansa. "Minun luullakseni, parooni, on meissä vähän Aleksanteri Suurta, joka saatiin haavoitetuksi ainoastaan kantapäästä, eikö niin? Minä olin liian hankala herttualle Broodhuysissä. Minä luiskahdin pois hänen kynsistään."