"Rupesin sen soturin ystäväksi, joka vartioitsi minua ja jota kujeeni lihavana munkkina oli tavattomasti huvittanut. Hän osoitti sormellaan eri rykmentit ja upseerit ja paikan, missä Alba istui minua vastapäätä virkahuoneensa parvekkeella. Vihdoin kuulin jotakin melua alhaalta ja näin kansan tunkevan sotamiehiin päin. Voi, ajattelin, nyt leikki alkaa; ja niin todella olikin, sillä tuokion päästä kreivi Egmont astui lavan portaita ylös, jäljessään piispa, jonka nimeä en muista, ja tuo konna Romero. Kreivi oli komeasti puettu ja hän näytti jalolta herralta ja sankarilta loppuun saakka."
"Hän asteli edes takaisin lavalla, pää alaspäin painuneena, ja pysähtyi sanomaan jotakin Romerolle, joka pudisti päätään. Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili, piispan polvistuessa hänen viereensä. Voi, ajattelin minä tuota nähdessäni, jos minulla olisi muassani Yonker ja meidän väkemme mestauslavan luona, niin kyllä ainakin koetettaisiin. Mutta hän nousi jälleen pystyyn ja riisui yltään osan vaatteistaan; sitten laskeutui hän polvilleen jakkaralle ja veti peitteen päänsä yli. Olen aikoinani nähnyt monta mestausta ja sellaisiakin, joita säälitti ja hirvitti katsella, mutta en milloinkaan tämän vertaista. Olisi kuullut kärpäsen surinan, niin ääneti oli kansa. Kaikkien kasvot olivat vaaleat; useimmilla läsnäolijoilla oli liina tai kädet silmäin edessä, toiset seisoivat suu auki ja olivat sen näköisiä kuin he itse odottaisivat iskua. Äkkiä astui verhon takaa esille mies, joka kohotti hirmuista miekkaa. Useat vaimot nostivat kättään ikäänkuin torjuakseen, toiset huusivat ääneensä ja pusersivat itkien lapsiaan rintaansa vastaan. Samalla miekka välähti, isku sattui ja pää pyörähti lavaa pitkin; veri alkoi juosta." — "Voih", jatkoi Hannu väristen, "minä aijoin katsella heidän kummankin kuolemaa, mutta tuon nähtyäni, käännyin selin akkunaan; saman teki sotamieskin. En voinut katsoa kreivi Hornin loppua. Se oli kauheata, kauheata."
Ja ikäänkuin tämä murhenäytelmä vielä olisi elävästi vaikuttanut hänen mieleensä, pyyhkäisi hän kätensä selällä kyyneleen silmästään. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja kaikki ajattelivat vain kreivien surullista kuolemaa. Karel makasi silmät kiinni vuoteellaan ja hänen kasvonsa kuvastivat synkkää, alakuloista mieltä.
"He kuolivat espanjalaisten petoksen marttyyreinä", sanoi vihdoin Agnes; "he kuolivat yhteisen hyvän puolesta, ja armahtakoon Jumala heidän sielujansa".
"Amen!" kuiskasivat kaikki kolme.
"Kaikkein eniten minua kummastuttaa", sanoi Karel hetken päästä,
"että heidän mieleensä juolahti kuljettaa sinut Brüsselistä Gentiin.
Sinä et suinkaan ollut niin arvokas vanki kuin minun setäni taikka
Treslongin veli, jotka jätettiin Brüsseliin."
"Niin, sitä en tiedä", vastasi Hannu vähän äreästi, ikäänkuin häntä olisi loukattu. "Tiedäthän, Yonker, ettei heistä ollut paljon tietoja herutettavana. He eivät ainakaan tietäneet niin paljon kuin minä, se on varmaa!"
Asia ei ollut Galamalle yhtä selvä kuin Hannulle, mutta koska hän ei tahtonut häiritä palvelijansa viatonta ylpeyttä, sanoi hän:
"Mutta minkätähden tahdottiin Agnes kuljettaa pois? En luule, että hän tiesi mitään taikka nytkään tietää. Sitä en voi ymmärtää."
"En minäkään", sanoi paroonitar, "minusta ei näytä ensinkään luultavalta, että he olisivat vieneet teidät inkvisitsionin päämajasta pois, ellei heillä olisi ollut siihen jokin syvempi syy".