— Ei, ei, — sanoi Inga. — En kajoa siihen milloinkaan. Se saa seista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa.
Sairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään.
— Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, — virkkoi vanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen.
Samassa ajoivat rattaat kuistin eteen.
Inga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä kurttuun.
Inga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari sanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita ylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: "sisään", kun toinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin lukien sydämensä kiivaita tykytyksiä.
Tohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti häntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei virkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen.
Sitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta kädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään:
— No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte?
— Tiesinhän minä teidän tulevan, — puhui sairas, tuijottaen häneen. — Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että minä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani… mutta minä en kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä.