Sieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti huoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen.
Ingaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä kuin mielenliikutuksesta.
Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä… Hänen päätänsä huimasi niin kummallisesti.
Mitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha kartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa? Kuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva… kaksin verroin yksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi, joka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole oikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää paeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän, ottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut hänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään… ei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa polttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka pehmenee hänen hyppysissään.
Siinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen kaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla taittaa sen kärjen jotain vasten.
Hänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen. Tämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi. Ingasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä hengittämästä… mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken tuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä hänet.
Ingan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan… Nyt hän astuu ulos, nousee rattaille… nyt pikku Musta juoksee tietä myöten… parin minuutin perästä rattaat ovat täällä… Parin minuutin perästä tohtori istuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä… ja sitten tuntuu tuokioisen verran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä…
* * * * *
Vanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä koveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen.
— Pannaan piano kiinni, — puhui hän. — Minä en siedä soittoa. Toisin oli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan piano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen.