— Kutsuitko minua? — kysäisi hän.
Mummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli hiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon äänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa.
— Minä olin ankara, — puheli vanhus, — liiankin ankara. Kuka on sanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On suruja, jotka surmaavat. — Melkein kiljaisten hän jatkoi: — Ja jos se nyt surmaa hänet! — ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: — Älä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä.
Silloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat mielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot voimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin.
Inga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa:
— Mummo! — sanoi hän hätäyneellä äänellä. — Etkö tunne minua?
Vanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli kuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten hän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain.
— Viulun ääniä! — puheli hän, hymyillen. — Silmät värähtelee kuin viulunkielet…
Inga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän herätti heistä yhden.
— Herätä joutuun kuski, — sanoi hän, — ja käske hänen heti lähteä noutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut.