— Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita jok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä kuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt sitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien kehitys on tärkeintänsä vailla: he eivät ole milloinkaan tunteneet tuskaa.
Omituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat… Inga myhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen luita ja ytimiä myöten.
— Inga kulta, — virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, — oman Ingani armas.
Inga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itkemään.
Ja niin he istuivat kauan… Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi laskeutua vanhan kartanon yli… pitkiä varjoja, jotka täyttivät huoneen yön kolakalla ilmalla… kalpeita varjoja, joita hiipi sisään leveitä akkunalautoja myöten… Siitä ne siirtyivät nurkkiin, hiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset.
* * * * *
Inga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan, taistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli oikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä. Lapsosessa on voimaa: lapsella on oikeus puolellaan! Mutta minä en voi erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa!
Yhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä enemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas… vaatimus järkähtämätön, armoton.
Äkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä viereisessä huoneessa.
Hän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen.