— Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä… — hän pudisti surumielisesti päätään. — Kuume saadaan kyllä laskemaan, — lisäsi hän lohdutellen. — Minulla on mukanani mikstuuraa sitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän!
Inga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi kuin lyijy.
Hän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä meijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan.
Tohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja.
— Mitähän hyvää tuostakaan lienee? — puhui vanha rouva, hetkiseksi hiukan selviten houreistaan. — En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi lasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista.
— Sitähän minä tarkoitankin, — rauhoitteli tohtori.
— Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies… ja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä olitte käydä… — Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria käsivarteen. — Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun sanoneen: vähällä olitte käydä karille.
Voimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen kohottautui, virkkaen:
— Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä itsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa kärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me!
Inga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän silitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja kyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää koettanutkaan pidättää.