Ja sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta naista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua, jotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan tarkoittamaa "pää pystyssä".
Hän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti sairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki silmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä vaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen.
Toiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta sanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto todellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja virkkoi hiljaa: — Sanokaa, mistä kaikki tämä!
Inga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle lasketun käden vapisevan.
— Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, — virkkoi hän.
— Puhuitte minusta.
— Teistäkin…
Tohtori katsoi tutkistellen häneen.
— Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni… te jätitte minut onneni nojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai jostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? — sanoi hän katkerasti.
Toinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin välttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa.