— Niinkö? — jatkoi tohtori. — Onko toinen meidät todellakin erottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme?
— En tiedä, — vastasi Inga soinnuttomasti.
— Se ei ole mahdollista! — huudahti hän. — Se ei saata olla mahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi elää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki välimuurit kukistuvat.
— Käsitän sen vieläkin.
— Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen pasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi?
— Tekisin sen niin mielelläni, — virkkoi Inga, painaen silmänsä kiinni, ollakseen näkemättä häntä. — Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin kernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen.
— Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? — sanoi tohtori, kumartuen niin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen silmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä voimalla. — Miks'ette?
— Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa on, — vastasi Inga. — Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen onni.
Tohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että rystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut. Näytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi.
Vasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: — Kuinka tämä on ollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne, voima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne muuttumaan?