— Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja istukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin. Olen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin minäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä.
Ensi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta, jospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja kesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat, Inga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian.
— Onhan siinä, — virkkoi hän lopetettuansa, — onhan siinä miettimisen aihetta, eikö niin?
Tohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin ajatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea. Palatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä kätkettyinä.
Tohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta. Sitten hän otti varovasti hänen kätensä pois.
— Sanokaa minulle, — virkkoi hän, — sanokaa minulle vilpittömästi ja suoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota?
Inga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet kohtasivat toisensa.
— En tiedä, voimmeko, — vastasi hän, — mutta minä luulen, että meidän täytyy.
Tohtori päästi hänen kätensä irti.
— Sen kuolintuomion saatte te julistaa, — lausui hän. — Minä en sitä tee ikipäivinä.