Inga katsahti häneen niin avutonna.
— Se on syntiä, — virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa kuuluville. — Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän tässä ole puhe minun lapsestani!
Tohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat säteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja valuivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät, sirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan alla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului kukon kimeä laulu.
Tohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen.
— Käykäähän tänne, — sanoi tohtori, ääntään pidätellen.
Inga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen olalleen, ja siinä he seisoivat ääneti… Mutta ulkona heräili henkiin elämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen elämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain kultaisessa kuulteessa.
Kaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja nurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat toisiansa.
— Katsokaas, — puheli tohtori. — Miksikä kaikella tuolla ulkona on oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse taakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene linnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on vain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen sitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? — sanoi hän ja kääntyi kiivaasti ympärinsä. — Sanokaa, miks'eivät?
Inga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta.
— Olisinpa suonut, — jatkoi tohtori, — ettette milloinkaan olisi kuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan olisi välillemme viskannut. Luulen… luulen kuin luulenkin suovani, ettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa.