Säikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen.
— Ettehän tarkoita sitä?
— En tarkoitakaan… Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän asti. Ja sittenkin… ellei häntä olisi, niin tulisi teistä minun vaimoni nyt, sen tiedän… te ette empisi, vaan noudattaisitte sydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, — hän käänsi tytön pienen pään puoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä silmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, — älkää luulkokaan saavanne tukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava teille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se parkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella oikeudella, että sitä kuullaan.
Hän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia tuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki, kuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään… ja äkkiä tohtori kumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman ja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja naisellisesti hempeän sittenkin.
— Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? — kysyi tohtori.
Silloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan, hyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa… koko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta… ja silloin tohtori ymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä.
— Me emme voi erota, — virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa se ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa vastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. — Me emme voi erota!
— En tiedä, voimmeko, — toisti Inga, — mutta minä tiedän, että meidän täytyy, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä… siksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia tuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää. Luulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti kohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää. Mutta nyt… nyt alan luullakseni käsittää tuota.
Inga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt hänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet.
Inga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka vainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille ja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli vakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa.