Hänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää, ja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen jälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin se lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska tytön rintaa.
Vihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä.
Hän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen elämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni, ajattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen pimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti valittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse.
Kauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä vakoja suun ympärillä.
— Kauhean vaikeata se on, — kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä yhteen, mutta sen läpi minun pitää päästä. Ja niinhän sinäkin ajattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua… se osaa kärsiä… sitähän sinä tarkoitit?… Ja meillä on pää pystyssä … niinhän sinä sanoit…!
* * * * *
Seuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin niitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä toisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen tajunnassaan.
Oli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset astuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät jaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi "vanhaa rouvaa".
Niityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet haastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten:
— Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän sitä ihminen mitä liikoja… Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan, ja niin hyvä köyhille… Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa rouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika jättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä…