Yksi ja toinen virkkoi huoaten:
— Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva.
Eikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan huutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui väki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen oluttuoppejansa vastakkain.
Vanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat kiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella.
Harvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain joku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha rouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo hautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita kuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen Ingaa kädestä.
— Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, — puheli mummo, laskien kummulle oman sitomansa seppeleen.
Semmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa.
— Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, — sanoi hän.
Hyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun Inga välisti sanoi: "En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin rakastat!" silloin mummo vastasi vain: "Se tulee vähitellen. Kun kerran itse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy kärsiä."
Välisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta väliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu vieras.