Milloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään rohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun se aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan.
— Tulin itse, — virkkoi hän. — Väki ei uskalla.
Ja nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja tiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta ei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina aikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi: "Kukapas siitä selvän otti?"
Pehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan huoneen ovelta, mitenkä naisten on laita.
Hän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja monasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa, mutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin.
Vanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen selvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat.
Tuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga yksin ymmärsi hänen puhettansa.
Ensi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen ääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa:
— Oletteko puhuneet keskenänne?
Inga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa milloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin, jotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani ryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä näkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat kätensä.