Kaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka, pidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä silmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin kalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi hänelle: "Älkää seisoko niin lähellä hautaa!"
Toinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt noissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska, että Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi:
— Minä matkustan pois.
Ja kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga melkein kärsimättömästi:
— Kuulittehan! Minä matkustan pois.
Tohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen. Hänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja hänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden tunne vainajata kohtaan.
— Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! — niin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset riemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä milloinkaan saa loppuun lauletuksi.
Inga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa. Ja yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen, lausumaan osanottoansa.
Moni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan kouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi toistellen: "On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar."
Hän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä, mutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei sitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään, katse yhä häneen kiinnitettynä.