Eilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut vanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän ystävällisemmältä.
Nyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa.
Silmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka läheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten perässä suuri saattojoukko jalkaisin.
Hän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga oli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen arkkua.
— Saanko astua teidän rinnallanne? — kysäisi hän. — Täällä toki saamme kulkea yhdessä.
Inga nyökäytti päätään.
Hetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen:
— Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin perässä?
Inga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään.
Kirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain, joka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen nousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille rakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta itse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin itku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun.