— Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, — mietti Inga, lähtien ajamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain estettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut käsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa.
— Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, — sanoi hän kuiskaten. — Enköhän nouse istumaan viereenne?
Inga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen.
Nyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen tärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti kumahtelivat kellot… kummallisesti valittaen vieri niitten ääni ilmassa.
Ingan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne.
Eikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä, lapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon hän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä ikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa?
Kaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa — mitä hänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä, ja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän joukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille.
Hänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt ainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja läksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain sellaista, joka ei lainkaan koske häntä.
Tohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen kuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse, jotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli tullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa kuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen työhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin vieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein kuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut lähellä hautausmaata…
Useasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa, pysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita ajatuksia.