— Minä ajan itse, — kuului lyhyt vastaus.
— Mutta, neiti… — pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen rukoilevasti häneen. — Neiti…
Inga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen hämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan.
— Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, — virkkoi Inga. — Tuo lyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään mummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa toisillemme.
Tyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja verkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle… hän edellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin perässä.
Ihmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa: "Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!" Ja he tervehtivät häntä kaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi eteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää kukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei sen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä toisistansa.
Hän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka muutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun tielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa siihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa.
— Koskas minulta niin paljon vaadit, — puheli hän, — niin pidä huolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole mielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi minua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut, luullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit käsiksi ja loit iloa ympärillesi… et milloinkaan myönnytyksiä omalle itsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana liene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut sanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?… Niin, se on totta… Sinullahan oli toinen puku odotettavissa… se, joka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa.
Keskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen tuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat leyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen piennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja metsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti.
Tuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili valkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle.