Inga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja sanoi:
— Me kannamme sen… ja me jaksamme sen kantaa… mummo jaksoi hänkin.
* * * * *
Kului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on talossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat hiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa, ja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta ei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka.
Niinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa, mutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta iltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu.
Ja Inga — puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti peljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa — Inga kuuli sateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei ensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta toiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta kuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti tipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli kuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana.
— Minun sieluni itkee, — sanoi hän itseksensä. — Sade lankeaa lakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei koskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään…!
* * * * *
Hautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa, valaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain kantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin ruumisvaunuihin.
— Kuka ajaa vaunuja? — kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä portaitten edessä.