Inga pudisti päätänsä.
— Kukkaset ne vain… — sanoi hän.
— Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus kaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte täällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti.
— Niin olenkin, — vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli tähänkin asti puhunut. — Mutta minä en usko, että se on vaarallista.
— Miks'ette?
— Siks' että jos se todellakin vaarallista olisi, niin ette te pyytäisi minua lähtemään… pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne ja… jäisitte itsekin.
— Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että ruumiinhaju kuolettaa.
— Kuinka omituista, — sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. — Jos nyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä koko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen, hyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme toisillemme… emmekä huomaisi yön tuloa… valoisa yö kuultaisi tuolla ulkona… ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen… ja kaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa meihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina kumpaisenkin.
Vastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti ne rintaansa vasten.
— Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, — puhui hän hiljaa. — Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin.