— Hyvin kaunis.
Tohtori seisoi kauan häntä katsellen.
— Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen… — virkkoi tohtori, lisäten hetken kuluttua: — Millaisena te oikeastaan ajattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai jonkun muodon saaneena?
Inga kumartui arkun yli.
— Näin minä ajattelen, — puhui hän. — Kun ihminen kuolee ja hävitys omansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa. Suuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun kuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen aatteensa toteutuu, — aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa täydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta, kun on sen marmoriin veistänyt.
Tohtori ei vastannut kotvaan aikaan.
— Tuo on kaunis ajatus, — virkkoi hän viimein.
Inga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa.
Tohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän äkkiä sanoi:
— Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä.