Mutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja kukahti neljästi.
Hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän vainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan.
Miksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli pysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain kiireimmiten riennettävä pois.
Varsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen olevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta.
Hän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan.
Hienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar, pitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä kangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen elämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se vakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin.
Häntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen ilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö… iloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä hänen haaveilunsa… Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi elämän jättämät jäljet.
Näissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä seisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä, jotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti.
Hän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin tohtori seisoi hänen vieressään.
— Eikö hän ole kaunis? — kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta.