Inga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota mihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia ihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden välillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin sydämellisesti toisiinsa kiintyneinä.
Perätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä koulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä puhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen elämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken tämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo pieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen, mikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin elämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse.
Kaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen milloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa tähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin.
Tuossa vanha klaveri, jonka mukaan hän oli soittimensa kielet virittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan nähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon suulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä, että mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että siinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle pianonsoiton opetusta.
Ei hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita koskettimia — keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja sittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen ääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa. Kesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan rouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä asennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään takaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin suljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet jäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä sormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän oli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut melkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun mummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus muuttunut rakkaudeksi.
Hiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen taskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, — vanhaa klaveria ei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena.
Hän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs.
Nurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen.
Kuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä komerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten taas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni.
Hänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään huomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi sen maalattu höyhenpuku jo on käynyt.