Vanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki heidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin maailmoihin.
Äkkiä hän kohotti päänsä pielukselta.
— Tiedättekö, — sanoi hän, — mitä merkitsee: voittaa maailma? Se merkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me saatamme yritellä sitä; mutta yksi oli, joka sen saavutti. Hän oli kärsimyksiänsä suurempi.
He katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa riemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni.
— Lapset, lapset! — lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä loistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. — Te tahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä vaikeinta on. Muistakaa aina… — Hän kohottautui, luoden heihin katseen täynnä rakkautta. — Muistakaa aina: Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!
Kirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut selityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän hymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt; hänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen hän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen.
Toiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan kuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen tuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen.
* * * * *
Valkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa salissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha rouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja kukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja.
Vanhan rouvan ruumis oli siinä.