— Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, — kuului kukka vihkon takaa. — Onnea kestää lakkaamatta… sille, joka sitä ymmärtää.
Tuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio kiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että saattoi nähdä häntä kasvoihin.
Tohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo ennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki.
Inga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä olemaan hiljaa.
Ja niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita oudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat suurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan.
Vanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja yksitoikkoisesti… ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan edustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot kurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana ja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen vanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut.
Hän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat väsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana sateena hajoten vuoteelle.
Inga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen kalpeina… tummissa silmissä vain paloi omituinen valo… nuo silmät, joista hän ennen oli satujansa lukenut!… Hän yritti sanomaan jotain, mutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin hetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä pakottaisi häntä vaikenemaan.
— Mummo, armas, rakas mummo! — huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä lankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen kuteita.
Toinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin olisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta on, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa.