— Terveisiä solatieltä, — sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan eteen.
Vanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan kukkakimppuun.
— Te olette hyvä mies, tohtori, — virkkoi hän, — mies, joita harvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani.
Tohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä.
— Te näytätte niin juhla-asuiselta.
— Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, — vastasi vanha rouva. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät kukkasten taakse.
Ääneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät hennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka oli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla raskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja päivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun pyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa.
— Metsäruusujen aika on pian lopussa, — virkkoi tohtori. — Niitten ihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää.
Inga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas kaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista.
— Niin… parahiksi niin kauan, — toisti hän koneenomaisesti.