— Täällä minun on paras olla.
— Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta, se kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua toisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde, josta saa ammentaa voimia… Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä, silloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan sinä tänne jää?
— En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä matkustan kauas pois.
Mummo nyökäytti päätään.
— Oikein siinä teetkin… vaikka… solatien tähden ja talon tähden olisi mieluista ajatella sinun jäävän… Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt siellä, metsäruusut… ja kaprifoliat… ja helokit!… Hän sanoi aina, että solatie on palanen minun nuoruuttani… Omituista: joka kerta kun näinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen silmät.
— Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, — virkkoi Inga myhähtäen.
— Niin… kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut oikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!… Kuinka vähän ne saavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa kaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun varmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä raskaat hetket sen rinnalla!… Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun kuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun omasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin alati olette.
Inga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja samaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan kädelle, sanoen: — Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta tulevaisuuttasi en pelkää. Sinua ei maailma murra. Sinulla on taiteesi; siinä sun onnesi.
Hän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan, jota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen.
Hetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja kaprifolioita.