Ensimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen, näkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään.
Lähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen ilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän jalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä molemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen.
— Viekää terveisiä Kai pojalle! — sanoi Inga. — Kerran hän kysyi minulta: "Miks'et sinä ole minun äitini?"… Tuo kysymys on siitä pitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut suureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, ettei hänen oma äitinsä olisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut.
Sen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen kätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa tukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi astumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta.
Tohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut lujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin olisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista, kun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut. Hän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli kadonnut tienkäänteeseen.
Tohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia edestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä.
* * * * *
Kotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa tavallisesti seisoi.
— Pikku Musta on kaiketi tallissa? — kysyi hän pehtorilta, joka oli puhelemassa rengin kanssa.
— Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, — vastasi pehtori, avaten tallinovea.