— Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? — kuiskasi Inga.
— Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, — vastasi toinen, ottaen häntä kädestä.
— Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? — kysyi Inga, mielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan.
— Tässä.
Hän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita toiset, toiset valkoisia.
Kiihkeästi tarttui Inga niihin.
— Saanenhan kirjoittaa? — virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta kummallisesti murtunut.
Inga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt.
Verkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin välitse.
Ei puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka ei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta ja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa tunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi sanomatta?