— Ei, ei! — huusi hän läähättäen. — Me emme saa, me emme saa!
Tohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn kuoleutui immen ääni.
Inga huusi silloin hätäyneenä:
— Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa!
Tohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli äkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu olento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla siinä.
Tuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen ääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten ponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen.
Aurinko laski tyrskyjen taa… loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena, vaaleanpunaisena… kuultaen sinerväin aaltojen läpi… kimallellen ruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä kuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen hurme ihmisen rinnassa.
Ja aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat… mutta yhä siinä Inga istui, häntä odotellen.
Vihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti.
Hän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta hän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi.