— Ymmärrättekö nyt, miks'emme? — virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori vihdoin oli päästänyt hänet.
Tohtori vaikeni… Niin, nyt hän ymmärsi.
Hän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa epätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään, mutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti omissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä olisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen, kalpeana huuliansa myöten.
— Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen kärsittäväksi saattaa tulla, — virkkoi tohtori, — aivan siihen asti, mihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo? Vai vieläkö olisi jotain muuta jälellä?
Inga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään lakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa vavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei uskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja uudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli yhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa!
Ingan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen kanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota! niin huusi hänen sisimmissään… Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen ylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä, että hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti.
Tohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa sävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla läksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa.
Oli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä tuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä epätoivoisena raivoaisi.
He juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat toisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet maata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan myöten; he näkivät vain toisensa… ja tuolla temmeltää tyrsky, ja meren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto… tuolla tuo taaja, torninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin.
Jo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen aalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä ponnistuksella.