— Ken?
— Inga Heine.
— Luulin sinun lähtevän mukaan, — virkkoi tohtorinna kylmästi ja pistävästi.
Tohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli tahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni.
— Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, — huomautti tohtorinna ivallisesti.
Tohtori tulistui.
— Et saa puhua siitä tuolla tavalla, — tiuskaisi hän. — Siihen ei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En tekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua. Itsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos joskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni ratkaistu. Sinä et uskonut sitä.
— Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide minulla nytkin on.
Tohtori purskahti nauramaan.
— Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että sieluja voi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin. Sinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt.