* * * * *
"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin leuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme vastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä kykenemättä ymmärtämään toisiamme…!
"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään ruotsalaisen kuvanveistäjän teos… aiheeltaan omituinen, kammottavan todenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa:
"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun.
"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'.
"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen…!"
* * * * *
Inga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista tohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina. Näytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet jonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon.
Erääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit:
"Tuossa ne vainajat nukkuu, akkunan' alla aivan, unta pitkää ja rauhaisaa, ylhäällä kupu iäinen taivaan. Itähän kasvot he nukkuu. Jo kukkaset nuokahti kumpuhun. Voi jos vaihtaa voisin! Heidän on parempi olla kuin mun!"