Seuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas runo, otsakkeena: "Lempeni".
"Mun lempeni on niin intoisaa, niin rajun rohkeata. Ei tulta konsana kuumempaa voi yljän rinnassa leimahtaa… Ma lemmin kuolemata.
Joka päivä ma huudan tuskissan': Tää päivä jos viimeinen ois nyt! Kun raaste ei raukene rinnassan', yhä haavat kun vuotavi hurmettan', niin helppo ois kuolla jo pois nyt.
Ma kihnata koittelen kahlettain: jos tuo menis kerran katki! Mut kahle se huutavi: Turhaa vain! Kuin synti sun kiinni mä kytken ain', ytimiin minä syövyn ratki!
Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt, tunnen tuskani ilmeisemmin! Olen elämää ennen lempinyt mut toivon ovi on telkeynyt — ja nyt kuoloa yksin lemmin."
Muutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat:
"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa minut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä tähystelen niitä, mutta en löydä.
"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät… ja kun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus: vältin vieläkin kohtaloni!"
* * * * *
Nyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot jälleen: