"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä, mistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä, tuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan täytetyksi."
* * * * *
"Minä olen nähnyt — nuo silmät! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo silmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut… nuo tummat ja lämpöiset, syvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne täällä, parin sadan askeleen päässä tästä… melkein ovellani!…
"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta… tunsin tuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka pyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, — mutta nyt en ahdistusta tuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin minun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on määrätty toisilleen.
"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista…!
"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka nostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen sielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en voisi sittenkään olla rakastamatta häntä!…
"Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun, sydän kaihoten huuteli oikeuttaan, tuo sydän hengetön vain… Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain, vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen, mutta tulla ei uskalla ilmoillen. Ei hengittää sois muitten nähtää, mut sittenkin joka henkäys tähtää yksin häntä.
Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken, niin se uusia etsis aulangoita; luontuis lauluja, sielun melodioita, — ei ne liikuttais, ei kammoa kantais; suru yksin arvoa niille antais. Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa. Oman haavani tuskaa jokainen raastaa; niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin mä piirsin, en muita jäljentäin."
* * * * *
"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin, monta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä pyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä.