— Kuules nyt, Kai! — puhui Inga Heine, nousten istumasta. — Minulla ei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen hevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä valjastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me körötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää sen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?
— Heleijaa! — huudahti poika, ja Fenris sanoi: "vou!" ja sanoi semmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.
— Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? — kysyi Inga, kääntyen tohtoriin.
— Niin usein kuin tahdotte, neiti.
— Kiitos!
— Kiitos itsellenne!
— Ja nyt minun on aika lähteä. — Hän ojensi kätensä tohtorille. — Mummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. — Jääkää hyvästi, rouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös, tohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin usein kuin suvaitsette.
Hän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan Fenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota hänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut ulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan istuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman koomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa ja nauraa — tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.
— No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot työttä jää, — sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira haukkuen perässä.
Pihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: — Ensi kerralla minä tulen ponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.