Ja tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris vieressään: — Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä teitä.
Monta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään niin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän taivuttama, — poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira etukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää vastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, — ja hiljainen rouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota kaikkea.
Inga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella, silmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.
— Pöytä on katettu, — virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä, ja astui edellä ruokasaliin.
Inga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.
Tohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.
— Hän oli kuin raikas tuulahdus, — virkkoi hän. — Tekee hyvää kohdata jotain niin välitöntä.
He istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin tavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi jotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen ponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä äiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain suuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin häiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä. Ja tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen yhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.
* * * * *
Kotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen työkamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: — Se oli hauska retki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää pistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.