Hän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän oikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään, puristella savipalasia käsissään.
— Minun pitää tehdä se yhteen menoon, — puheli hän puoliääneen, — sillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi milloinkaan.
Posket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet työskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä alkoi luontua muodoksi.
— Siinä se on! — huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: — lujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat silmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En ole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en milloinkaan.
Ja yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä tarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin yhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.
— Mummo! — huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. — Tulepas katsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena kuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan valmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä, kuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on parhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun olen viilaillut häntä.
Ja kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi mummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen, auttaakseen häntä ylös.
— Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! — virkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan hehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä mielenhäiriötä.
— Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki tyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs tahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.
— No mitäs se on sitten? — sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja sauvaansa nojaten.