"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian — Kai poikani tähden. Sitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen tiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta.
"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja vanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä.
"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja hänen tähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden kerrallaan… tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne, mistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse… Ja hänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas vanhin poika, ja niin kautta koko suvun."
* * * * *
Inga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui äkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä kaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa tuon äänen kutsuja.
Hänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät tohtorin ajatuksia… hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä tohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena.
Näin luki lehdillä jälleen:
"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan mahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole mahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin — omantuntonsa tähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni!
"Mulle maa se naurahtaa ja ivaa rehoitellen: Katsos, kukat päivään päin kaikk' kääntyy ihastellen; valoa kohti kaikki käy ja välttää pimentota. — Sinä yksin onnes näät, mut onneas et ota.
Mulle taivas naurahtaa ja ivaa hiljallensa: Katsos, tähtöset kuin nuo ne välkkää toisillensa; yhdess' ovat täällä ne, jotk' yhdess' oli siellä. — Te, te kaks', vain astutte ain' yhä eri tiellä.