Mulle meri naurahtaa ja ivaa ylvästellen: Katsos, aalto aaltoilen suo suuta armastellen; lemmen lämpöön liittyy kaikk', jos katselisit kunne. — Teill' on kaihoa syleily ja muistoa suutelunne.
Mulle ilma naurahtaa, mua ivaa tuskain alla: Katsos, kaksin lintuset kuin liitää taivahalla; pääskyll' on jo poikaset! — Ois pesä valmihiksi teillä saanut myöskin, mut… te särjitte sen — miksi?"
* * * * *
Inga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa.
Hän nousi… Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.
Mutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan.
Hän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen katseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin moniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin.
Niissä luki:
"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja siitä olen sittemmin pidellyt kiinni:
" Kuolema saattaisi armahtaa meitä! Elämä ei ole osoittanut meille milloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja pakottaisi elämänkin tekemään samoin!