Hetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen mitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella ajatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli tuntenut, ettei hän tule.
Suljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori astuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä väkistenkin pysymään sisässä.
Ja Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata kahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne kerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi…