Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli alkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen suonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua, joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin niin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on, senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se jo sinänsä on taidetta.
Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli mennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.
Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti oli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin Klitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli olemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" — näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin vajaata kuusikymmentä — kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon käsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon, että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon tai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar saapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa pienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä ja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.
Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita yskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi Inga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.
Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin läheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä kumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä, mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi hieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää nimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, ettei se käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä haudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan hienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus pitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin arveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä saksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina siihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset niskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti, että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo "von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti mennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä Ingan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta kuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä merkillisellä mielen jäntevyydellä.
Kun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha rouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli kuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden rajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään panemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen sanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli kotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa luona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa Inga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen milloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.
Myöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin kirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin kauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin ylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla. Hän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja yliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen. Näin siinä luki:
"Armas Mummo!
"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! — Istuin auditoriossa filosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää iloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta akkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa tuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja piti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.
"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen: 'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt lämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa siellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'