"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi polttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä minun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet sotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta tuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin suuri kuin aamupäivällä silloin!
"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat jäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen. Ensimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas, mistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi pitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren, tekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen sisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'. Sieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä ole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä katselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa lauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja kiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi sulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona, kun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta enimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet paras, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi savesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa valkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä ja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin Sinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! — — —
"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä muovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi. Siellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä vastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani. Mutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli palanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!
"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä rouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja siihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin ovelle.
"— Pitäähän nenä saada paikoilleen, — virkkoi hän, sovitellen palasia yhteen.
"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa siihen.
"— Teillä on taipumuksia, neiti, — sanoi hän. — Minä otan teidät oppilaaksi.
"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en sentään.
"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä oppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin vietän elämäni herttaisimpia hetkiä!
"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä särkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan sitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. — Älä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän kyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja Kovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan, mutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja ensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella loogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa… poroksi polttaa kaiken muun?"